Elämänpyykkiä, mattopyykkiä

Arvasin, että tässä käy taas vanhanaikaisesti. Että innoissani kirjoitan kirjoittamisesta ja paluusta, enkä sitten enää kirjoita mitään aikoihin. Mutta hei, olen tässä ja ihan on ajatuksen poikanen mukanani!

Vanhenemisessa on monta hyvää puolta ja erityisen ihanaa on se, kun voi oikeasti katsoa pitkälle taaksepäin ja nähdä asiat (oman) kokemuksen viisaudella. Olen puhunut elämäni käännekohdista, T-risteyksistä, hypyistä ja putoamisista monien kanssa, mutta kun äsken kirjoittamalla itselleni niitä listasin, niin tein kohtalaisen kokoisen havainnon:

Ne, tapahtumat, joihin olen ehkä vuosienkin kärvistelyjen jälkeen voinut vaikuttaa, ne ovat opettaneet kuitenkin vähemmän ja lempeämmin kuin ne tapahtumat, jotka ovat annettu kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jos olen itse voinut toimia kurjan asian muuttamiseksi, on se kysynyt rohkeutta hirmuisesti. Mutta aina on elämä kantanut enkä ole katunut tekemääni suurta muutosta. Tämä pätee esimerkiksi ammatillisiin ja työpaikkoja koskeviin muutoksiin. Niin on monta kertaa vedetty mattoa jalkojen alta ja aina se on kipeää tehnyt, mutta hah, eihän sitä ovimatoksi tarvitse jäädä! Niitä kipuja lienen liian pitkään kuunnellut ja samalla itseäni piiskannut.

Mutta kaikken vaikeinta elämässäni on ollut silloin, kun en ole voinut kohtaloniskun tullessa tehdä mitään. Maksimissaan hengittää, itkeä, nauraa, puhua pulputtaa, vaieta. Mutta en ole voinut silti muuttaa tilannetta mitenkään, vaan vähitellen hyväksyä asia ja olemaan syli avoinna sille. Ne ajat ovat olleet kauheimpia, niissä olen mennyt syvissä vesissä upoksissa. Mutta niistä vuosista, kun pienin sykähdyksin nousee ylemmäs, on saanut aina kokea elämän olevan suurempaa ja täydempää, jopa ihmeellistä. Jokaisen jysäyksen jälkeen olen oppinut taas rakastamaan elämää ja sanomaan sille Tahdon, kiitos.

Asiasta arkeen. Mietin, mitenköhön saisi matot kuivumaan, kun aina sataa. Vielä olisi pestävää, maalattavaa ja muuta kivaa puuhaa, mutta sääolosuhteet eivät ole suotuisat tälle taloudenhoitajalle, joka lomailee muusta työstä nyt.

Back again

Tarve kirjoittaa ei poistu minusta. Saan kirjoittaa asia/asiallista tekstiä talvisin työkaudella, mutta tällainen puoliluova kirjoittaminen kun jää, olen itsekin puolikas. Nyt olen saanut jo tarpeeksi monta hiljaista signaalia kirjoittaa - täällä siis olen! Toivottavasti en vain käväise yrittämässä.

Mietin taas aika isoja asioita. Elämää verrataan usein virtaan, jossa on hyvä mennä virran tahtia myötäillen. Välillä pakon edessä koskea laskien, välillä rantakivikolla jumissa huilaillen. Omissa mielikuvissani elämäni on ollut tällainen virta. Mutta nyt virta on tuonut minut lahdukkaan, jossa on iso laiva. Jotta se pääsee rannalta eteenpäin, on otettava kurssi, korjattava ehkä kurssia ja tähdättävä taas jonnekin kauemmas. Laiva kääntyy hitaasti - tässä tapauksessa se sopii minulle paremmin kuin hyvin. Elämänmuutos hallitusti, kiitos, jos vain se on minusta kiinni.

Blogikirjoittamisessa olen kaivannut TalonMiehen toilailujen pohtimista. Tiesittekö, että hän on nykyään myös näyttelijä?! Hän on pienessä harrastajateatterissa mukana ja on muutamana kesänä irrotellut menemään siellä. Eniten hän on kuitenkin kuorolaulaja ja minä kuulun täten niiden kahden kuoron uskollisiin faneihin. Tai ihan muusa olen, monessa laulureissussa mukana. Tietenkin.

Onko täällä vielä ketään kuulolla? Pitääkö blogi laittaa jonnekin listoille? Onko tämä Blogger ok vai onko muita yhteisöjä, joissa vilahdella mukana? Tästä kaikesta lienen jälkeenjäänyt, koska en ole muidenkaan blogeja ehtinyt lukea.

Kivaa, jos kommentoisit!

Erään päivän kohtaamiset

Vanha mies, noin 80-vuotias, tulee vastaan meitä ladulla ja jää juttusille, itse olemme kävelyretkellä ja tiet leikkaavat toisensa. Mies tietää paljon suksista, niiden voiteluista, kiipeämisestä, seikkailuista. On menossa kohta vaimonsa kanssa vuosittaiselle keilaamissessiolle, mutta enemmän tykkäävät matkustaa. Ei kaupunkikohteissa ja museoissa, vaan siellä, missä pääsee luontoon: Lapissa, Kuusamossa, Itävallassa, näissä jopa asuneet. Mies muistaa ja tietää, puhuu innokkaasti, ystävällisesti, sivistyneesti. Miehet antautuvat Imatrankosken kuohujen ylittämisen seikkailukertomuksiin. Minä saan kaikessa rauhassa ihastella vanhemman miehen monivärisenä kimmeltävää auraa valkoista lunta vasten. Hämmästyttävää elinvoimaa.

Saimme esimerkin siitä, miten toimelias, terve ja intoa täynnä voi vanhuuskin olla. Kunpa meillekin olisi jaettu tuollaiset kortit, mietimme TalonMiehen kanssa.

Nelikymppisen kauniin naisen tuska, kun aikuisen lapsen kuolemasta ei ole vuottakaan. Naisella on kaikki mahdollisuudet ns. selvitä, mutta ilmeisesti myös romahtaa. Hän tupsahtaa eteemme sattuman kauppaa ja alkaa vuodattaa kauheinta asiaansa meille tietämättä, mitä minä ja me olemme kokeneet. Annamme hänen tulvia, otan vain hänen kätensä minun käsiini, ja niin omat kyyneleeni liittyvät mukaan yhteiseen hetkeen. TalonMies sanoo naiselle, että tässä on sinulle toinen saman kokenut äiti. Nainen hätkähtää, silmiin syttyy kohtalotoverin tapaamisen ilahtuminen sekoitettuna vielä syvempään tuskaan. Hänen intohimoisessa surussaan olen myös minä itse vuosien takaa, paljaana, kiihkeänä, armottomana yhden tuskan ihmisenä. Jollen olisi kokenut samaa, olisinko minäkin pelännyt häntä? Niin kova ja paljas tuo tuore tuska on. Pidän hänen käsistä kiinni ja yritän saada hänet muistamaan keskustelustamme edes tämän: Voi selvitä, kyllä voi selvitä, katso minua.

Kyyneleet valuvat nytkin tätä kirjoittaessani, mutta minä en enää kanna sitä tuskaa, mitä vastasureva äiti tekee. Mutta minä ymmärrän paljon lastensa haudanneiden äitien tuskasta. Loppuelämäni minä sen ymmärrän.

Myötätunnolla, itselleni

Olen viime päivinä miettinyt ihmisluonteen varjopuolia. Ulkopuolelta ne on helppo havaita, eikö?  Mutta on todella vaikea myöntää joitakin niistä olevan ihan itsellämme ja sitten kun ne tunnustamme, kiemurtelemme tuskissamme: Tällainenkö minä todella olen? Peilin kanssa ryveskelin huonouttani aikani ja ihmettelin, miten tästä kuopasta voi ikinä tulla pois, en parempaan pysty. Huokaisin, lähdin nettiä selailemaan ja heti oitis törmäsin tähän: itsemyötätunnon taito! Kuin lämmin aalto olisi pyyhkäissyt itseni läpi lukiessani aiheesta. Kirjankin sain varattua kirjastosta eli voi olla, että perästä kuuluu.

Löydän aika monta syytä historiasta, miksi olen hyvä auttamaan muita, rientämään heikomman tueksi ja avaamaan sydämeni, jos siitä vain joku toinen saa jotakin itselleen. Samalla koko elämäni kestäneellä reissulla olen näköjään usein unohtanut olla yhtä myötätuntoinen itselleni. Lähimmät ystäväni allekirjoittavat varmasti tämän väitteen, moni muu ei ehkä aavistakaan, minkälainen itsepiiskuri (joissakin asioissa) täällä kirjoittaa.

Kunpa useammin muistaisimme, että maailma on epätäydellinen, kaikki ihmiset ovat keskeneräisiä ja kasvamista riittää meille jokaiselle. Valmiiksi emme tule, mutta kukkia voimme aina! Minä ja sinä, me.

Kaapista kurkkien

Olen tullut ulos kaapistani, melkein. Pilviharso on joka tapauksessa raottanut verhoaan Kotilääkärilehdessä 1/2016 tarinallaan äidin surusta. Olen monta vuotta miettinyt Takana kirkas taivas -blogiani: poistanko sen, annanko olla, jatkojalostanko kirjaksi ja vaikka mitä vaihtoehtoja. Välillä koin, että kirjoitusprojektille ei ole aikaa, joskus ei ollut paikkaa, yleensä vaan ei jaksanut enää upota sinne mustimpaan.

Elämä ratkaisi tämän asian luonnollisesti. Viime kesänä toimittaja otti minuun yhteyttä ja halusi haastatella. Syksyllä hän teki jutun, kuvaaja otti nätit kuvat ja näin se on: Tarinani on tiivistetty kolmeen sivuun. Pari päivää lehden ilmestymisen jälkeen honasin, että "nyt se on täytetty". Blogi saa olla vertaistukena muille, faktatiedot ovat lehdessä ja minä, täällä edelleen nimellä Pilviharso, lähden eteenpäin.

Olen niin kiitollinen tästä sisäisestä oivalluksesta, energiasta joka vetää minua eteenpäin ja ylipäätään Elämästä. Osa minua on loppuelämäni sureva äiti, mutta suurin osa minusta on paljon muuta ja toivon mukaan paljon hyvää. Show must go on, mutta ei hampaat irvessä teeskennellen, vaan ihka aidosti eläen ja kokien - niinhän olen surussanikin tehnyt.

Paluumuuttaja

Olen ottanut välimatkaa, ilmaa siipieni alle. Mutta olen taas palaamassa. Ehkä. Kai... Minkälaisena ja miten, se jää nähtäväksi. Joskus yritin olla joku muu, mutta pilviharso on pilviharso, vaikka sen terveellisessä (?) voin ja oliiviöljyn sekoituksessa paistaisi.

Palaan, koska ikävöin. Ikävöin kirjoittamista ja sen tarvetta. Ikävöin elämäni pyöristämistä sanoihin, haarukoimista sopiviksi suupaloiksi itselleni ja joillekin muille. Pöytälaatikko ja tietokoneen fileet ovat tylsiä issekseen puuhasteluja, jotka aina jäävät.

Varon lupaamasta mitään, itsellenikään. Katson ensin vähän täältä reuna-alueilta, palaan pikkuhiljaa. Annan joulun laskeutua tänä vuonna ilman vastusteluja, kuulostelen miltä tuntuu ja juuri nyt tuntuu vielä ihan hyvältä. Sama olkoon blogielämäni suhteen: Herkästi herättelen ja kuulostelen, olenko vielä täällä kotonani.