Myötätunnolla, itselleni

Olen viime päivinä miettinyt ihmisluonteen varjopuolia. Ulkopuolelta ne on helppo havaita, eikö?  Mutta on todella vaikea myöntää joitakin niistä olevan ihan itsellämme ja sitten kun ne tunnustamme, kiemurtelemme tuskissamme: Tällainenkö minä todella olen? Peilin kanssa ryveskelin huonouttani aikani ja ihmettelin, miten tästä kuopasta voi ikinä tulla pois, en parempaan pysty. Huokaisin, lähdin nettiä selailemaan ja heti oitis törmäsin tähän: itsemyötätunnon taito! Kuin lämmin aalto olisi pyyhkäissyt itseni läpi lukiessani aiheesta. Kirjankin sain varattua kirjastosta eli voi olla, että perästä kuuluu.

Löydän aika monta syytä historiasta, miksi olen hyvä auttamaan muita, rientämään heikomman tueksi ja avaamaan sydämeni, jos siitä vain joku toinen saa jotakin itselleen. Samalla koko elämäni kestäneellä reissulla olen näköjään usein unohtanut olla yhtä myötätuntoinen itselleni. Lähimmät ystäväni allekirjoittavat varmasti tämän väitteen, moni muu ei ehkä aavistakaan, minkälainen itsepiiskuri (joissakin asioissa) täällä kirjoittaa.

Kunpa useammin muistaisimme, että maailma on epätäydellinen, kaikki ihmiset ovat keskeneräisiä ja kasvamista riittää meille jokaiselle. Valmiiksi emme tule, mutta kukkia voimme aina! Minä ja sinä, me.

Kaapista kurkkien

Olen tullut ulos kaapistani, melkein. Pilviharso on joka tapauksessa raottanut verhoaan Kotilääkärilehdessä 1/2016 tarinallaan äidin surusta. Olen monta vuotta miettinyt Takana kirkas taivas -blogiani: poistanko sen, annanko olla, jatkojalostanko kirjaksi ja vaikka mitä vaihtoehtoja. Välillä koin, että kirjoitusprojektille ei ole aikaa, joskus ei ollut paikkaa, yleensä vaan ei jaksanut enää upota sinne mustimpaan.

Elämä ratkaisi tämän asian luonnollisesti. Viime kesänä toimittaja otti minuun yhteyttä ja halusi haastatella. Syksyllä hän teki jutun, kuvaaja otti nätit kuvat ja näin se on: Tarinani on tiivistetty kolmeen sivuun. Pari päivää lehden ilmestymisen jälkeen honasin, että "nyt se on täytetty". Blogi saa olla vertaistukena muille, faktatiedot ovat lehdessä ja minä, täällä edelleen nimellä Pilviharso, lähden eteenpäin.

Olen niin kiitollinen tästä sisäisestä oivalluksesta, energiasta joka vetää minua eteenpäin ja ylipäätään Elämästä. Osa minua on loppuelämäni sureva äiti, mutta suurin osa minusta on paljon muuta ja toivon mukaan paljon hyvää. Show must go on, mutta ei hampaat irvessä teeskennellen, vaan ihka aidosti eläen ja kokien - niinhän olen surussanikin tehnyt.