Back again

Tarve kirjoittaa ei poistu minusta. Saan kirjoittaa asia/asiallista tekstiä talvisin työkaudella, mutta tällainen puoliluova kirjoittaminen kun jää, olen itsekin puolikas. Nyt olen saanut jo tarpeeksi monta hiljaista signaalia kirjoittaa - täällä siis olen! Toivottavasti en vain käväise yrittämässä.

Mietin taas aika isoja asioita. Elämää verrataan usein virtaan, jossa on hyvä mennä virran tahtia myötäillen. Välillä pakon edessä koskea laskien, välillä rantakivikolla jumissa huilaillen. Omissa mielikuvissani elämäni on ollut tällainen virta. Mutta nyt virta on tuonut minut lahdukkaan, jossa on iso laiva. Jotta se pääsee rannalta eteenpäin, on otettava kurssi, korjattava ehkä kurssia ja tähdättävä taas jonnekin kauemmas. Laiva kääntyy hitaasti - tässä tapauksessa se sopii minulle paremmin kuin hyvin. Elämänmuutos hallitusti, kiitos, jos vain se on minusta kiinni.

Blogikirjoittamisessa olen kaivannut TalonMiehen toilailujen pohtimista. Tiesittekö, että hän on nykyään myös näyttelijä?! Hän on pienessä harrastajateatterissa mukana ja on muutamana kesänä irrotellut menemään siellä. Eniten hän on kuitenkin kuorolaulaja ja minä kuulun täten niiden kahden kuoron uskollisiin faneihin. Tai ihan muusa olen, monessa laulureissussa mukana. Tietenkin.

Onko täällä vielä ketään kuulolla? Pitääkö blogi laittaa jonnekin listoille? Onko tämä Blogger ok vai onko muita yhteisöjä, joissa vilahdella mukana? Tästä kaikesta lienen jälkeenjäänyt, koska en ole muidenkaan blogeja ehtinyt lukea.

Kivaa, jos kommentoisit!

Kaapista kurkkien

Olen tullut ulos kaapistani, melkein. Pilviharso on joka tapauksessa raottanut verhoaan Kotilääkärilehdessä 1/2016 tarinallaan äidin surusta. Olen monta vuotta miettinyt Takana kirkas taivas -blogiani: poistanko sen, annanko olla, jatkojalostanko kirjaksi ja vaikka mitä vaihtoehtoja. Välillä koin, että kirjoitusprojektille ei ole aikaa, joskus ei ollut paikkaa, yleensä vaan ei jaksanut enää upota sinne mustimpaan.

Elämä ratkaisi tämän asian luonnollisesti. Viime kesänä toimittaja otti minuun yhteyttä ja halusi haastatella. Syksyllä hän teki jutun, kuvaaja otti nätit kuvat ja näin se on: Tarinani on tiivistetty kolmeen sivuun. Pari päivää lehden ilmestymisen jälkeen honasin, että "nyt se on täytetty". Blogi saa olla vertaistukena muille, faktatiedot ovat lehdessä ja minä, täällä edelleen nimellä Pilviharso, lähden eteenpäin.

Olen niin kiitollinen tästä sisäisestä oivalluksesta, energiasta joka vetää minua eteenpäin ja ylipäätään Elämästä. Osa minua on loppuelämäni sureva äiti, mutta suurin osa minusta on paljon muuta ja toivon mukaan paljon hyvää. Show must go on, mutta ei hampaat irvessä teeskennellen, vaan ihka aidosti eläen ja kokien - niinhän olen surussanikin tehnyt.

Paluumuuttaja

Olen ottanut välimatkaa, ilmaa siipieni alle. Mutta olen taas palaamassa. Ehkä. Kai... Minkälaisena ja miten, se jää nähtäväksi. Joskus yritin olla joku muu, mutta pilviharso on pilviharso, vaikka sen terveellisessä (?) voin ja oliiviöljyn sekoituksessa paistaisi.

Palaan, koska ikävöin. Ikävöin kirjoittamista ja sen tarvetta. Ikävöin elämäni pyöristämistä sanoihin, haarukoimista sopiviksi suupaloiksi itselleni ja joillekin muille. Pöytälaatikko ja tietokoneen fileet ovat tylsiä issekseen puuhasteluja, jotka aina jäävät.

Varon lupaamasta mitään, itsellenikään. Katson ensin vähän täältä reuna-alueilta, palaan pikkuhiljaa. Annan joulun laskeutua tänä vuonna ilman vastusteluja, kuulostelen miltä tuntuu ja juuri nyt tuntuu vielä ihan hyvältä. Sama olkoon blogielämäni suhteen: Herkästi herättelen ja kuulostelen, olenko vielä täällä kotonani.